My father was admitted to a full-care facility in the winter of 2020 for late-stage Dementia. I had a lot of guilt and pain around his diagnosis because I wasn’t able to be there for him. I coped by spending hours walking the fields surrounding my small village in England. I gathered feathers, a way to mark the time I was passing there and a tribute to the life still thriving around me. My father spent a lot of time in the woods as well, and I remember his own collections of pheasant feathers. The text in this piece is rebelling against those notions that my father’s illness and eventual death “happened for a reason” or was part of some master universal plan. Everything really doesn’t happen for a reason.

Talvella 2020 isäni siirrettiin pitkälle edenneen dementian vuoksi hoitokotiin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä ja tuskaa hänen diagnoosinsa vuoksi, sillä en tuolloin pystynyt olemaan tukena hänen luonaan. Selviydyin kuljeskelemalla tuntikausia pienen kotikyläni niityillä Englannissa. Keräsin linnunsulkia muistoksi tästä ajasta sekä kunnianosoitukseksi ympärilläni yhä kukoistavalle elämälle. Isänikin oli viettänyt paljon aikaa metsässä; muistan hänen keräämänsä fasaaninsulkakokoelmat. Teokseen kirjoitettu teksti kapinoi niitä käsityksiä vastaan, joiden mukaan kaikelle on syynsä, että isäni sairastuminen ja kuolema olisivat olleet osa jotakin suurta universaalia suunnitelmaa. Kaikki ei todellakaan tapahdu jostakin syystä.